Ensimmäinen työviikko takana! Töitä kyllä tietää tehneensä, sillä sen verran väsyttää. Voi tietysti olla, että koko kesän laiskotteluun tottuneena ihan tavallinenkin työtahti tuntuu rasittavalta. Ehkä tähän taas tottuu.... Oman osuutensa viikon raskauteen teki kyllä hellekin, joka tuntui täyteenpakatussa koulurakennuksessa tukahduttavan huonona sisäilmana. Miljoona uutta naamaa ja nimeä opeteltavana, koska ainoastaan yksi luokka seitsemästä on ennestään tuttu. Hienoa on, että uuden valvontaluokan "alkuhaastattelu" paljasti joukosta useampia koiraihmisiä (täytyyhän ne tärkeimmät faktatiedot tietysti heti selvittää, heh heh).

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Viikko sitten oltiin isolla porukalla Johanin veljen ja avovaimonsa luona Röykässä Nurmijärvellä. Sää oli loistava ja ruoka enemmän kuin erinomaista. Suuret kiitokset emännälle ja isännälle! Zorolle vietiin tuliaisiksi narupallo, jota sitten Milli jatkuvasti kyttäsi. Pallo oli niin suuri, ettei se olisi Millin suuhun edes mahtunut.

 

 

Kesän kuumimmasta päivästä ja paksusta turkista huolimatta Zoro juoksi väsymättä pallon perässä tai kirmasi ihan muuten vain. Pöhkö belgi. Pikku taas kipitteli ihmisen luota toiselle siinä toivossa, että joku heittelisi sille jotakin. Se ei sitten ikinä kyllästy. Hullu kääpiöpinseri.

 

 

Sen verran kiireinen ja väsyttävä viikko oli, ettei paljon ehditty ylimääräisiä touhuamaan. Tiistaina ennen treenejä (siis sen ryhmän, jota Forssassa piiskaan ja kidutan) Ulla oli jättänyt esteet kentälle ja otin molempien kanssa hiukan lähinnä keppejä ja puomia. Pikulla kuuri on taas purrut ja silmät voivat loistavasti, eivätkä tassutkaan enää vaivaa. Tämä tilaisuus oli tietysti käytettävä heti hyväksi.

 

Nyt perjantaina, kun tulin kotiin, koki Pikku takapihalla vallan järisyttävän kokemuksen. Päästin koirat pihalle ja ihmettelin, kun jopa Milli alkoi haistella kiihtyneesti pitkin pihaa. Pian molemmat alkoivat hyökkäillä kohti pallotuijaa, jolloin oli pakko mennä katsomaan moisen kiihtymyksen aiheuttajaa. Siilihän siellä oli piikit ojossa! En ymmärrä miten sekin oli pihalle päässyt, koska siilin kokoisen eläimen ei periaatteessa pitäisi aidasta läpi mahtua. Koska en tiennyt, kauanko piikkipallo oli takapihalle ollut teljettynä, tarjosin sille vedellä "laimennettua" Saaristo-puhtia ja Pikun broileria.

 

 

Kaveri veteli aimo satsit ja vähän myöhemmin Johan kantoi hanskoilla vieraan aidan toiselle puolelle. Ilman apuja piikkipallo ei olisi millään takaisin ulos löytänyt. Sisällä oven takana Pikku ei meinannut nahoissaan pysyä ja koko illan se jaksoi jonottaa ulos. Me kurjat ei sitä kuitekaan takapihalle päästetty.