Toinen työviikko takana. Kovin on kiireistä elämä verrattuna kesään. Vielä kun koirat (tai itseasiassa Milli) keksii kaikenlaista pientä jäynää niin ettei elämä käy tylsäksi.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Tämä Millin viimeisin pikku ylläri tapahtui tiistaina. Ennen koulutusta kokosin puomin ja raahasin parit hypyt, jotta pääsin itse vähän treenaamaan. Otin ensin Millin kanssa ja sitten Pikun. Eihän siinä paljoa tehdä voinut, ehkä joku vartti yhteensä esteillä pyörittiin. Laitoin koirat autoon ja jätin ikkunat hieman raolleen. Pian Annariina huusi, että sun hullu koiras tulee auton ikkunoista läpi. Hullu tosiaan, siis aivan umpihullu! Milliä ei näköjään voi enää jättää autoon vapaaksi, jos itse on kentällä, koska se käy niin kuumana kun joku treenaa SEN esteillä. Se urvelo oli tosissaan tulossa apukuskin etuikkunasta läpi kynsin ja hampain. Ikinä se ei noin urposti ole käyttäytynyt. Kivat naarmut lasin yläreunassa ja ulkopuolella pellissä, en edes tajua, miten niin pieni rakki voi yltää niin korkealle! No, laitoin Millin turvavöihin ja jatkoin kouluttamista. Kun sitten puoli yhdeksän jälkeen olin starttaamassa ”kotiin” auto ei inahtanutkaan. Mittaristoon ei aluksi tullut edes valoa, mutta hetken kuluttua valot syttyivät. Auto ei kuitenkaan startannut, eikä edes ikkunoita saanut kiinni. Siinä sitten kiroillen soitin Johanin isälle Pertille, joka tulikin hetken päästä apuun. Ei saatu autoa käyntiin vaikka koitettiin jopa joukolla työntää kotteroa. Onneksi tuli mieleen Skodassa oleva ajoturva ja tästä kertova kortti, josta löytyi auttavan tahon puhelinnumero. Reilun puolen tunnin päästä paikalle saapui hinausauto, jonka kuski halusin ensiksi koittaa piuhoin saada autoon eloa. Akkua siis epäiltiin, vaikkakaan mitään ongelmia ei aikaisemmin ole ollut. Olin myös satavarma, etteivät valot olleet jääneet koulutuksen ajaksi päälle. Pitkällisen yrittämisen jälkeen auto saatiin kuin saatiinkin käyntiin ja pystyin ajamaan rakkineen pois Pilvenmäeltä. Kello oli yli iltayhdentoista ennen kuin lopulta väsyneenä pääsin Talsoilaan.

 

Huomasin siinä sitten, että käsijarrun vieressä oleva tupakansytytin oli painunut alas. En oikeastaan ole aikaisemmin kiinnittänyt mitään huomioita moiseen nappulaan enkä siis oikein edes tiennyt miten sen piti toimia. Perttikin oli sitä yrittänyt saada ylös ja Johan sanoi puhelimessa, ettei sen todellakaan kuulu olla alhaalla. Aikani askarrealtuani sain kuin sainkin sytyttimen irti. Se oli aivan kuuma, koska oli ollut ikuisuuden alas painettuna. Ilmeisesti joku pöly tai vastaava oli saanut sen juuttumaan alas (oliskohan syytä siivota useammin...?). Tiesin kyllä, että itse en ollut sitä alas alunperin painanut, joten vahvin ja oikeastaan ainut epäilty on Milli. Luultavasti Milli autossa raivotessaan oli painanut tassulla sytyttimen pohjaan ja ala-asentoon jäätyään sytytyin oli kuluttanut akun tyhjäksi. Vekotin nimittäin vie kuulemma kovasti virtaa. Sinänsä kävi tuuri ettei koko auto syttynyt tuleen, koska sekin vaara olisi kuulemma voinut olla. Mutta joo, tiistaista tuli ikimuistoinen kiitos yhden raivopäisen kääpiöpinserin.... Sytyintä ei enää paikalleen kyllä laiteta.

 

Tiistai-iltaan nähden loppuviikko meni paremmin. Pikku tosin alkoi jo keskiviikkona raapimaan selvästi aiempaa enemmän ja pian se oli nuollut punaiseksi alueet molempien etujalkojen edestä. Taas uusi kutiamispaikka. Onneksi sain kohdat asettumaan putsauksella ja rasvauksella vaikkakin kutina kyllä jatkui. Jopa silmänympärykset vaikuttivat kutiavilta mikä on kyllä aika kummalista, koska Oftan Dexa-Chlora-kuuri loppui vasta sunnuntaina. On kyllä hyvä, että me päästään sinne Mevetiin ensi viikolla!

 

Torstaina käytiin Tammelassa purulla juoksemassa. Olin maanantaina ollut jo Paavolassa toteamassa, ettei siellä mitään pururataa alustana ollutkaan vaan mitälie kivituhkaa. Siellä ei siis kauhasti auta juoksulenkillä käydä. Puru alustana sen sijaan vaikuttaisi Pikulle sopivan, joten varmasti täytyy Tammelaan ajella myös jatkossa mikäli juoksennella tahdotaan.

 

Tänään lauantaina käytiin aamulenkillä lähimetsässä, koska ajattelin katsastaa josko kanttarellejä olisi taas putkahtanut esiin. Ihmettelin kun Milli alkoi metsässä innokkasti nokka maassa kipittämään edestakaisin. Se pysähtyi pari kertaa syömään jotakin, mutta ensin en nähnyt mitä se veteli. Vasta hetken kuluttua havaitsin mitä se niin innokkaasti haki, nimittäin pienenpieniä suppiksia! En ikipäivänä olisi havainnut pikkurillin kokoisia suppiksia sammalikon seasta ellei Milli olisi niitä ilmaissut. Eihän niissä todellakaan paljoa kerättävää ollut, mutta oli hauska nähdä miten innokkaasti Milli niitä haki. Kanttarellejäkin, joista tosin suurin osa oli ihan kuivuneita, löydettiin ja nekin Milli olisi mielellään kaikki syönyt jos vain olisin sen sallinut. Lampaankäävistä se ei sen sijaan ollut ollenkaan kiinnostunut eikä mistään muistakaan sienistä (onneksi näin). Olen ollut siinä luulossa ettei tuossa meidän lähimetsässä olisi hirvikärpäsiä, mutta väärässä olin. Kun ensimmäiset surahti niskaan, katsoin paremmaksi häipyä. Hirvarit ovat niin yököttäviä! Täytyy kuitenkin tässä syksyllä joku kerta vielä laittaa kunnon suojavarustukset päälle ja lähteä Millin kanssa katsastamaan parit hyvä sienipaikat läpi hirvikärpäsistä huolimatta. Onneksi kääpiöpinseri turkki on niin vähäinen, että mahdolliset turkissalymyilijät varmasti löytää sieltä helposti.