Eipä tässä juuri päivityksiä ole ehtinyt tekemään, vaikka koneen ääressä lähes kaikki vapaa-aika on mennytkin. Tänään oli hetki aikaa muullekin, mutta lienee parasta ensin kirjata ylös parin viikon aikana tapahtuneet asiat. Piirimestaruusviikonlopun jälkeen Pikulle piti pistää järjestyksessään 18. siedätyspistos. Lähes kaikki aikaisemmat 16 itse pistämääni pistosta ovat sujuneet vähintään kohtalaisesti. Valtaosa kerroista on mennyt niin, ettei Pikku ole tuntunut edes huomaavan tapahtumaa. Muutamana kertana Pikku on kiljahtanut ja sävähtänyt pistosta, viimeksi juuri edellisellä kerralla. Tämän lokakuun pistoksen kohdalla Pikku sitten tuntui tasan tietävän mitä oli luvassa. Tein myös sellaisen havainnon, että koirassa ei ollut ylimääräistä läskiä oikeastaan missään. Aikaisemmin kankun seudulta ihoa sai napattua koholle helposti, mutta nyt koko koira tuntui ihmeen pinkeältä. Päätin tehdä pistoksen kahdessa erässä, koska ajattelin sen sujuvan helpommin niin. No helposta oltiin kaukana. Pienen taistelun jälkeen sain Johanin avustuksella menemään puoli milliä, mutta siitä toisesta puoliskosta sai vain haaveilla. Pikku hötkyili sen verran, että hermoistuin ja soitin KoiraKissa-Klinikalle seuraavana päivänä. Helpompi oli luovuttaa ja antaa jonkin oikeasti asiansa osaavan hoitaa pistoksen. Samalla reissulla Johan myös punnitsi Pikun ja olihan se tosiaan laihtunut 300g. Painoa oli siis 5,8 kg (joskus vaaka on näyttänyt jopa 6,4 kg, eikä Pikkis siltikään ole mielestäni mikään ylipainoinen ollut) Nyt Pikku onkin ollut lihotuskuurilla ja kadonneet grammat on tarkoitus saada takaisin. Seuraava pistos on marraskuun lopulla ja jos lihotuskuurikaan ei tuota helpotusta omaan kädettömyyteeni noiden siedätyspistosten antamisen kanssa, niin taitaa olla parempi, että ammatti-ihminen sen hoitaa jatkossakin. Niin säilyy ainakin kolmen (Pikun, minun ja Johanin) mielenterveys :P

Tuon siedätyspistoksen jälkeen Pikkiksen vointi parani. Parina päivänä jouduttiin vielä pitämään päällä paitaa ja sen jälkeen vain yhtenä päivänä. Tassu parani, kun sitä ei pariin päivään ärsytetty ja silmät tulivat kuntoon aivan itsekseen. Haluaisi sitä kai ajatella, että siedätyspiikin ansiota oli kaikki, mutta arvailuahan se on. Ja kyllähän tuo raapii ja kaluaa itseään nytkin, mutta on siinä eroa tapahtuuko sitä hereilläoloaikana kerran puolessa tunnissa vai kerran minuutissa.

Tänään (näköjään eilen jo tässä vaiheessa) päästiin Pikun kanssa vihdoin kauan odottamaani koulutukseen. Tämän vuoden kolmannet ohjatut treenit,  kouluttajana siis Seppo Savikko ja paikkana ATT:n uusi halli. En tiedä miksi jännitin koulutusta vähintään yhtä paljon kuin viime kisoja. Rata ei tuntunut mitenkään ylimaallisen vaikealta, mutta meillä harjoitus tyssäsi heti toiseen esteeseen. Hassua, että tyrin kerta toisensa jälkeen keppien sisäänmenossa, joka ei edes ollut mikään kovin paha. Olin muutenkin aluksi jotekin aivan jäissä. Unohdin, mitä piti tehdä ja ennen kaikkea _miten_ piti tehdä. Tietysti asian voi itselleen selittää niin, että 24 estettä radalla on noin nelinkertainen määrä siihen verrattuna mihin yksin harjoitellessa olen tottunut. Sain palautetta siitä, että olen Pikussa liian kiinni ja että etäisyyttä olisi saatava lisää. Olen aivan samaa mieltä asiasta ja tiedän sen itsekin. Toinen asia, johon Seppo huomiotaan kiinnitti oli se, että teen kuulemma jotain ihme tikuttavaa askelta usein radalla eli en etene tasaisesti. Käsistäkin taisi tulla jotain vastaavaa mainintaa. Noloa :) Täytyykin katsastaa sillä silmällä noita kisavideoita. Sen tiedän, että kisoissa tikuttavaa askelta on tullut ainakin silloin, jos olen kovasti jännittänyt. Toinen rata oli lyhyempi ja se mentiin pikaisesti kahteen kertaan. Molemmat kerrat olivat puhtaita ja muutenkin kohtuu hyviä ja se vähän palautti itsetuntoa. Siltikin sain palautetta tuosta liian lyhyestä etäisyydestä esimerkiksi kepeillä. Kun treenit sitten olivat ohi ja kaikki muut olivat lähteneet syömään tai kotiin jäin vielä hetkeksi testaamaan tuota irtoamista, etäisyyden ottoa (ja palkkaamaan puomia). Nyt Pikku irtosi aivan rakettina parin hypyn taakse, enkä tehnyt muuta kuin käskytin ja annoin sen mennä. En usko, että kepeilläkään olisi ollut enää mitään ongelmaa. Oma epävarmuus vain näkyy tuossa koirassa heti ja toisaalta epävarmana teen ehkä sellaista mitä en muuten tekisi. Halli oli harjoittelupaikkana kyllä aivan loistava. Pikun tassut eivät treenien jälkeen punoittaneet yhtään eivätkä silmätkään alkaneet ollenkaan kutittaa.

Laitetaan tähän loppuun vielä Saaren Sirpan piirtämä kuva Pikkiksestä. Ostin kuvan itselleni ja nyt sille vielä pitäisi löytää arvoisensa paikka.  Kun tuon kuvan ensi kertaa näin, nauratti oikein miten Sirpa oli onnistunut piirtämään Pikun tunnusmerkit niin, ettei koirasta voinut todellakaan erehtyä. Kuvassa näkyy niin röpelöinen korvankärki, kaulan karvaton läntti kuin karvattomat kainalotkin. Sirpa vain tuumasi niiden olevan jotakin varjoja :) Sirpa on siis piirtänyt kuvan ottamastaan valokuvasta.

2051391.jpg