Tahtoo vähän nämä päivitykset vain jäädä jälkeen. Vähemmän tärkeät asiat ehtivät tässä ajassa jo unohtumaan, mutta ne tärkeämmät eivät.

Kuluneiden viikkojen aikana aivan ehdottomasti eniten mieltä askarruttanut asia on ollut Mandon kohtalon miettiminen. Mandolle olisi löydyttävä aivan lähitulevaisuudessa uusi koti, koska vanhassa kodissaan se ei voi enää kauaa asua. Mikään uusi tämä asia ei toisaalta ole, sillä Mandon tulevaisuutta on tullut pohdittua vuosien aikana kerta jos toinenkin. Niin kauan, kun Mandon kotiolot ovat olleet tasaiset, on sen kanssa pärjätty. Mikään helppo tapaus se ei ole ikinä ollut. Niin monta samanlaista piirrettä on kyllä Mandossa ja Millissä, mutta Mandossa nämä piirteet ovat vielä korostuneempina. Mandossa on kaksi puolta; rauhallisissa kotioloissa se on ihana, täydestä sydämestään rakastava ja hassu poika. Tämä on se puoli, jota minä olen enimmäkseen Mandossa nähnyt. Kati kertomuksista olen vuosien aikana kuitenkin saanut kuulla aivan erilaisesta koirasta ja tähän Mandon "pimeään" puoleen myös itse tutustuin mm. viime kesänä Forssan reissullamme. Siinä missä esimerkiksi Pikku suhtautuu kaikkeen uuteen ja erilaiseen iloisen luottavaisella mielellä, on Millin ja Mandon maailmankatsomus täysin päinvastainen. Milli ja Mando vaikuttavat omaavan sellaisen tarkastelutavan elämään, että kaikki on uhkaavaa ja pelottavaa kunnes toisin todistetaan. Kerran oikeasti uhkaavaksi ja pelottavaksi luokitellut asiat muistetaan kauan ja näiden uhkaavien ja pelottavien asioiden lista se pitkä onkin. Millin ja Mandon mielestä uhkaavan tai pelottavan asian edessä usein hyökkäys on paras puolustus. Tämä on myös syy, miksi kierrämme Millin kanssa kaukaa niinkin uhkaavat tapaukset kuin lunta kolaavat ihmiset tai ilosta kiljahtelevat lapset. Toisaalta jos pelon aiheuttaja ei ole selvästi tiedossa, kuten esimerkiksi kaapissa kolahtavien kattiloiden tapauksessa, on Millin mielestä parasta vain painua matalana karkuun. Eihän sitä ikinä tiedä mikä kaapin henki hyökkää kimppuun...

Muistuu tässä sellainenkin asia mieleen, miten Milli pentuna meille tullessaan pelkäsi Johania koko ensimmäisen viikon :) Hymiö siksi, että tuo ajatus nykyään on niin absurdi; Millihän suorastaan palvoo isäntäänsä! Muistan hyvin myös sen, miten istuin Millin kanssa pentuaikana lukuisat kerrat puistossa, Hansakorttelissa ja ties missä maailmaa ihmettelemässä ja yritin vakuuttaa Millille, että ei tämä maailma nyt niin uhkaava ja paha ole. Kyllähän Milli katuvilinään ja ihmisiin sitten tottuikin, mutta työtä se vaati. Pikku sen sijaan totesi ensimmäisellä ulkoilukerrallaan, että kappas peltilehmiä ja vieraita ihmisiä, eikä uhrannut sen enempää ajatuksia moisille sivuseikoille. Miten helpolla pääseekään koiran kanssa, jolla on hermorakenne kohdallaan!

Stressiherkkyys ja arvaamattoman aggressiivinen käytös eivät ole koirassa kovin toivottavia piirteitä. Jos tähän yhdistetään se tosiasia, että lapset koetaan ylitsepääsemättömän uhkaaviksi, ei koirasta ole asumaan saman katon alle pienen lapsen kanssa. Liian riskialtista, eikä olisi kenekään etu sekään, että lapsia pelkäävä arvaamattomasti käyttäytyvä koira eristettäisiin muusta perheestä pysyvästi. Sellaista kohtaloa ei kestäsi varmasti vähän tervepäisempikään koira. Tässä siis syy, miksi Mando nyt uutta kotia etsii. Uuden kodin etsiminen ei vain ole kovin yksinkertaista, sillä jos Mandoa ei voi kovin hyväluonteiseksi kutsua, ei sille myöskään muuta terveyttä ole suotu. Ruoka-aineallergia tosin pysyy kurissa tarkalla oikealla ruokavaliolla, mutta epilepsia se onkin kurjempi vaiva. Mahdoton yhtälö? Toivon ihan hurjasti, että tämä ei olisi sitä! Mandossa on kaikkine vikoineen kuitenkin myös niitä plussia niin paljon, että mielestäni positiivisen puolelle jäädään. Kun vain löytyisi koti, josta puuttuu Mandon muotoinen pala.