Järjestyksessään kahdeksas kerta, kun Kirkkonummen kisoihin näin helmikuussa suuntasin. Vuosina -03 ja -04 kisasin Millin kanssa ja loput kerroista kisareissut on tehty Pikun kanssa. Melko perinteikästä siis! Kisat ovat joka vuosi järjestetty Masalan kuplahallissa, joka olosuhteidensa ansiosta on ainoa takuuvarma tapa päästä kisaamaan näin talvisaikaan. Hallissa on ulko-olosuhteista huolimatta n. +10 astetta lämmintä ja lämmittelyt mahtuu tekemään hätätilassa vaikka sisällä. Tällainen hätätila oli eilen. Tämä uskomattoman kylmä ja luminen talvi ei otettaan ole hellittänyt vaan päinvastoin eilenkin olosuhteet ulkona olivat melkoisen arktiset. Jos en olisi sopinut poikkeamista Lohjalle Katin perhettä tervehtimään, olisin ehkä jopa jättänyt kisat väliin. Ulkona lämpötila oli jatkuvasti -15 kylmemmällä puolella ja tuuli teki pakkasesta entistä purevamman. Ulkona kylmässä tehtiin siis lähinnä tarpeet ja käytännössä kaikki lämmittely- ja jäähdyttely tapahtui sisällä hallissa. Vaikka tilaa oli kohtuullisesti, alkoi ympyrän kiertäminen kieltämättä vähitellen tympäistä. Laskin, että yksi kierroksemme teki n. 100 metriä ja kierrosten lukumäärässä menin jo ennen ensimmäistä rataa sekaisin. Useita kymmeniä niitä tuli. Mietin, että taisivat kanssakilpailijat hieman pitää tuota vajaana touhuna, mutta kääpiöpinserin kanssa ei yksinkertaisesti ulkona kauaa kipitelty. Jos lämmittelytouhu tympäisi minua, niin se tympäisi myös Pikkua. Kiltisti se silti kipitti perässä, mutta mitään palavaa riemua radalle sillä ei syttynyt. Sen verran monta kertaa Masalassa ollaan oltu, että Pikku tiesi heti halliin tultuaan, mistä oma kevythäkki löytyy. Vakiopaikka se olla pitää.

Itse radoista ei juuri jäänyt kummempia mieleen. Suurosen Vellu kuvasi molemmat radat ja kuvaukset osoittautuivat ennalta-arvaamattoman tärkeiksi, tosin syynä ei ollut itse kisasuoritukset. Ensimmäisellä hyppyradalla ohjaukseni oli monin paikoin löysää ja ohjausvalinnat kaikkea muuta kuin järkeviä. Puolen välin jälkeen huomioni kiinnittyi kuitenkin johonkin aivan muuhun kuin itse rataan. Huomasin, kuinka Pikun vauhti alkoi hiipua ja kepeillä radan loppuosassa Pikku pujotteli käsittämättömän hitaasti. En ole koskaan aiemmin joutunut kannustamaan sitä eteenpäin kuten tein hyppyradan viimeisillä esteillä. Rata oli virheetön, mutta aika meni reilut kaksi sekuntia yliajalle enkä kyllä yhtään sitä ihmettele. Radan jälkeen jäähdytellessä huomasin Pikun olevan jotenkin kumman uupunut, mutta liikkeissä en havainnut mitään kummallista. Myöskään radan reunalla kuvanneen Vellun mielestä Pikun hypyissä ja muussa liikkumisessa ei ollut muuta moitittavaa kuin vauhti.

Mietin kyllä toiselle radalle osallistumista, mutta päätin sitten lähteä kokeilemaan. Tällä kertaa en juuri uhrannut ajatuksia itse radalle, vaan keskityin enemmän Pikkuun. Lämmitellessä uudestaan sain Pikun silmiin syttymään pienen innostuksen kaivettuani pallon esiin. Toisen agiradan alku sujuikin ihan normaalisti, mutta jälleen radan puolen välin tietämillä Pikun vauhti alkoi hiipua. Toiseksi viimeinen este oli puomi, jossa oletin Pikun kiitävän ohitseni, mutta toisin kävi. Minä olin edellä jatkuvasti ja Pikku suorastaan köpötteli puomin loppuosan ja maaliin asti. Jotain muutakin kummallista Pikussa oli, nimittäin avoin suu. Pikku ei varsinaiseti läähättänyt (kuten silloin kun sillä on kuuma) vaan se pikemminkin huohotti. Alla oleva kuva on kaapattu videolta. Tuollainen avoin kita sillä oli molemmilla radoilla loppuvaiheessa. Normaalia tai ei, tuollainen ei Pikun tapoihin aiemmin ole kuulunut.

Radalta tuli taas ratavirheetön suorius, mutta jälleen yliaikaa, +1,35. Liian tiukasta ihanneajasta ei ollut kyse, vaan Pikku ei yksinkertaisesti jaksanut juosta.

Turha kai sanoa, että olen kummissani ja vähintään lievästi myös huolestunut. Onneksi varasin parisen viikkoa sitten Pikulle ajan hammaskiven poistoon, johon olemme menossa huomenna illalla. Aikaa varatessa pyysin lääkäriä tarkistamaan myös Pikun suun, koska Pikkis on viime aikoina syönyt omituisen hitaasti. Huomenna on kyllä syytä tarkkaan kuunnella myös sydän, koska sydänoireet itselläni tulivat nyt mieleen. Pikku on viime aikoina muutenkin käyttäynyt hieman poikkeavasti ja nyt kun miettii, kaikki kyllä sopisi ongelmiin pumpussa. Kaikelle voi tietysti (ja toivottavasti!) olla yksinkertainen selitys joka liittyy veteraani-iän saavuttamiseen ja siihen, ettei tämän arvokkan iän saavuttanutta leidiä enää jaksa kaikki hömpötykset kiinnostaa kuten ennen. Yöhiipparointi voi siis olla vain huomion kaipuuta keskellä yötä, lisääntynyt juominen ja aiempaa haluttomampi syöminen ruuanvaihdoksen seurausta,  huohottaminen lenkillä kiristävästä piposta johtuvaa ja juoksulenkeillä jarruna toimiminen tylsistä lenkkipoluista aiheutunutta. Huomenna olemme ehkä viisaampia.

Ai niin. Koiranetin mukaan Pikku on perjantaista asti ollut hyppyvalio ihan virallisestikin.