Ensimmäinen yhteinen viikonloppu ja ensimmäiset työpäivät takana. Niksi on veikeä ja vallaton pentu, jonka perässä alkaa olla vaikea pysyä perässä. Portaita mukulan ei vielä tarvitsisi oppia kulkemaan, mutta minkäs teet kun kaveri painaa portaat ylös heti kun silmä välttää?

"Voisitkos nyt etana tulla sieltä ja avata tämän portin, niin pääsisin vielä tämän viimeisenkin rappusen?"

Meillä siis rappusissa on portti vain yläkerrassa, omatoimisesti pääseekin vain alhaalta ylös, mutta ei toisin päin.

Ipanasta on jo nyt paljastunut piirteitä, joita ei Millistä ja Pikusta löydy. Yksi tällainen on kaivamisinto. M & P eivät tassujaan multaan halua sotkea, mutta Niksistä on hauskaa vähän pöllyttää maata. Tuleva kukkapenkkien kauhu kyseessä? Toinen eroavaisuus on ääni: sitä on toki löytynyt isoilta tytöiltäkin, mutta mistään haukkumisesta, ulvomisesta tai muusta koirien normaalista ääntelystä ei tässä ole kyse. Kuvaavaa on, että maanantaina toinen seinänaapuri soitti Johanille töihin ja kysyi, onko meidän koirilla kaikki kunnossa. Kuulosti kuulemma siltä, kuin jollakin olisi esimerkiksi jalka jumissa. Jalat olivat kaikilla kunnossa ja kaikki muukin. Tai no, ei Niksin mielestä: hänet oli nimittäin hylätty! Niksi osaa rääkymisen jalon taidon ja "kuin sikaa tapettaisi" on hyvinkin osuva ilmaus tälle ääntelylle. Naapuri ei ollut vielä kuullut ipanasta, mutta samana päivänä suoritettiin esittelyt. Onneksi naapuri on ymmärtäväistä sorttia, eikä häntä kuulemma haittaa ne muutaman tunnin äänenavaukset, jotka suoritetaan ennen minun paluutani kotiin. Molempina päivinä meillä on sitä paitsi ollut hiljaista, kun olen kotiin palannut. En edes usko, että Niksillä oikeasti on suurempaa hätää yksinolostaan. Tyttö osaa nukkua pentuaitauksessa omassa boksissaan yöt jo aivan rauhassa. Mukula on myös omatoimisesti jo nukkunut eri huoneessa missä me ihmiset olemme. Niksillä vain on mielipiteitä, jotka se haluaa lausua kaikkien tietoon. Yksinolo on niin vääräääärin sekä tylsäääää ja ikävääää!

Aivan ensimmäisinä päivinä Niksi oli hieman ujo oman tontin ulkopuolella. Kauaksi alkavat nekin ajat jäädä... Eilen olimme ipanan ja Pikun kanssa Maskun "kauppakeskuksen" pihamaalla pälliselemässä ihmisiä ja autoja. Pikku on Niksille maailman parasta sosiaalistamisseuraa ja Pikun perässä Niksi painaa kuin pieni eläin (mikä se tietysti onkin). Teen tietysti pieniä reissuja ihan vain Niksin kanssa kahdestaan ja Niksi onkin jo useammassa vieraassa sylissä päässyt istumaan. Kissanvaljaissakin kipitetään jo oikein pontevasti.

Niksi tykkää vähän kaikenlaisista leluista ja niitähän meillä piisaa vaikka minkälaisena versiona. Siitä huolimatta jotkin asiat vain tuntuvat sopivan suuhun paremmin kuin mikään muu. Magneetin lailla hampaita kutsuu kokeilemaan paitsi keittiön ja eteisen matto niin myös repun kyljessä oleva lappu:

"Ähäkutti, pidä lelus!"

 

Talon aikuinen koiraväki suhtautuu ihmeen pitkämielisesti riiviöipanaan, joka vähän joka välissä yrittää hyppiä naamalle tai väijyy naskalit vilkkuen häntää. Milli asettaa rajat nopeiten. Pikku ja Mando ovat enemmän ottaneet väistämistaktiikan. Koska Mando ei pääse naskalihampaita sohville ja sänkyyn karkuun, on sillä usein miettimistä, miten välttää lähikontakti. Kun Niksille joku vähän pärähtää, ipana kyllä uskoo, mutta muisti sillä on vain niin kovin lyhyt...

"Sisälle voisin mennä, mutta miten väistää tuo este?"

Elämä on yhtä uuden opettelua ja kokemista. Viime yö oli ensimmäinen, jolloin pentuaitaukseen ei ilmestynyt yhtään kakkia tai pissiä. Pitäisin sitä aivan kelpo saavutuksena 8-viikkoiselta. Niitä haisevia terveisiä löytyy kuitenkin tietysti edelleen päivittäin sisältä, koska aina ei vain ehdi napata koiraa kainaloon ajoissa ja kiidättää sitä ulkotiloihin.

Sellaista se on, pienen koiran elämä.