Takapihan ei tarvitse olla suuri, jotta siellä jotain tapahtuisi. Tästä esimerkkinä eilinen aamupäivä.

Päivä oli lämmin, joten takapihan ovi oli auki vapaata kulkua varten. Olin itse sisällä, mutta kuitenkin lähellä takapihan ovea. Pikku ja Niksi olivat ulkona. Äkkiä kuulin omituista ääntä. Sihinää! Tajusin heti mistä on kyse ja ryntäsin ulos. Iso käärme oli pyrkimässä naapurin suuntaan aidan läpi karkuun ja Pikku oli innosta puhkuen parinkymmenen sentin päästä siitä hyökkäilemässä ja Niksi heti takanaan. Voitte uskoa, että tästä naisesta lähti ääntä! Karjuin jotain eitä Pikulle ja nappasin sen kainaloon. Niksin mielestä kyseessä oli jokin mielenkiintoinen leikki, joten sepäs lähtikin karkuun. Huusin kuin syötävä Johania apuun ja tässä hässäkässä Mandokin livahti ulos. Johan sai Niksin kiinni isolla loikalla samalla itseään kolhien, samoin Mando saatiin sisälle turvaan. Vaikka eläinystävä olenkin, karjuin Johanille, että mato pitää saada hengiltä. Isoa lieroa ei paljain käsin listitä, joten lähdin hakemaan kahta lapiota varastosta. Mato itse oli luikahtanut puisen säilityslaatikon alle piiloon. Varustauduimme sitten pitkiin housuihin ja hanskoihin ja kävimme madontappo-operaatioon. Johanille totesin, etten oli ikinä nähnyt niin isoa kyytä. Nostimme puulaatikon pois ja Johan sai käärmeen painettua lapion kanssa liikkumattomaksi ja odottaen minulta käskyä listiä moinen otus. Käärme oli tosiaan iso, selkeästi yli puolimetrinen, ehkä jopa 60-70 cm pitkä. Väriltään mato oli harmaan ruskea ja sen selässä oli epämääräistä kuviointia. Nyt kun käärme oli paikallaan, näin myös sen pään. Se saikin minut karjumaan Johanille, että älä tapa, se on rantakäärme! Kaksi pienehköä vaaleaa laikkua matosen niskassa pelastivat sen hengen. Onneksi ehdin ne näkemään, ettei tullut tapettua rauhoitettua eläintä. Olen aina ajatellut rantakäärmeiden olevan tummia, mutta tämä yksilö oli melko vaalea. Netti sitten paljastikin, että suurin osa rantakäärmeistä on melko vaaleita eikä mustia. Aina sitä biologian opettajakin oppii uutta :D Matonen päätyi metsään ja sen myrkyttömyydestä huolimatta toivon, ettei jälleennäkemistä ainakaan meidän takapihalla tule tapahtumaan.

Tässä vapautettu (karkoitettu) matonen. Kuvassa varjoisassa metsässä se näyttää paljon tummemmalta ja niskalaikut selvemmiltä kuin auringonpaisteessa. Näin läheltä on myös helppo erottaa typillinen rantakäärmeen pään ja silmäterän muoto eli piirteet jotka erottavat sen kyystä. Eipä ollut aikaa tarkkailuun siinä vaiheessa kun näin Pikun hyökkivän otuksen päälle sen sihistessä kiukkuisesti.

Sen verran tästäkin myrkyttömästä matosesta jäi kauhu päälle, että ihan pian nelijalkaiset eivät takapihalla keskenään oleile.