Tuntuu käsittämättömältä ajatella, ettei Pikkua enää ole. Tässä koneella istuessani Pikku oli yleensä aina päiväunilla selkäni takana olevassa tuolissa. Paikasta pystyi vartioimaan sekä pöytää että kaappia eli paikkoja, joissa palloja säilytetään. Jos siirryin muualle, oli Pikku yleensä pian taas lähistöllä. Pikku oli minun koirani ja se halusi olla siellä missä minäkin.
Viikko sitten sunnuntaina teimme viimeisen yhteisen iltalenkkimme aivan vain me kaksin. Kävelimme tutussa metsässä iltahämärässä. Maa oli käpyjä täynnä eikä kukaan ollut meitä häiritsemässä. Pikku oli niin iloinen ja häntä heilui koko matkan. Totesin kotiintultuamme Johanille, että Pikku oli ollut aivan erityisen reipas ja se olisi halunnut lähteä vielä toisellekin kierrokselle Millin ja Mandon kanssa. "Mennään taas huomenna yhdessä " -totesin, tietämättä, ettei huomista iltalenkkiä enää tulisi.
Vaikka monesti tämän vuoden aikana olen Pikkua eläinlääkäriin viedessäni miettinyt sitä, olisiko kerta viimeinen, en maanantaina osannut pelätä juuri sitä kertaa viimeiseksi. Olimme paikalla kerrankin ajoissa ja vuoroamme odotellessa Pikku ehkä ensimmäistä kertaa ehti hieman rentuoutuakin sylissäni. Vuoromme tultuamme tuttu eläinlääkäri otti meidät vastaan. Jo keuhkojen kuuntelu osoitti, ettei kaikki ollut enää siten kuin sairauden alkuvaiheessa. Keuhkoista kuului pahaa rohinaa, mitä ei aiemmin ollut tapahtunut. Vielä elokuussa hengitysäänet olivat korostuneet, mutta muuten normaalit. Eläinlääkäri halusi ottaa röntgenkuvat, jotka sitten sinetöivät Pikun kohtalon. Ei tarvinnut olla ammattilainen todetakseen, että paitsi sivukuvissa, niin nyt myös selällään otettu kuvassa näkyi aivan liikaa epänormaalia hattaraa. Sivukuvissa näkyi, miten pahasti kasvain painoi jo sydäntä ja isoja keuhkoputkia. Selällään otetussa kuvassa näkyi tiivistymien huomattava lisääntyminen ja paremmallakin alueella juosteita kasvaimesta. Muutokset toukokuun kuviin olivat huomattavat. Eläinlääkäri suositteli joko välitöntä eutanasiaa tai Pikun lopettamista aivan lähitulevaisuudessa. Hän puhui siitä, miten osa keuhkoista saattaisi mennä pois pelistä ja seurauksena voisi olla tukehtuminen.
Päätöksiä oli vain yksi. Katsoin Pikkua, joka häntä heiluen hieman levottomasti liikahdellen haikaili ovelle. Jos olisin päättänyt antaa sille vielä muutaman lisäpäivän vahvan kortisonilääkityksen turvin, olisin joutunut tuomaan sen tähän tilanteeseen uudestaan. Olisin myös ottanut riskin, että Pikku joutuisi kohtaamaan tuskallisen kuoleman. Lääkäri ohjasi meidät rauhalliseen tilaan miettimään, mutta olin siinä vaiheessa päätökseni jo tehnyt. Vaihtoehtoja ei olisi, Pikku oli kestänyt jo aivan liikaa. Pienen pallonmetsästäjäni oli aika mennä. Hieman iltakuuden jälkeen maanantaina Pikku nukutettiin ikiuneen.
Olen tämän kuluneen vuoden aikana useasti käynyt läpi sitä, miten toimin, kun Pikun aika tulee täyteen. Olen miettinyt asiat monesti läpi ja se myös helpotti päätöksentekoa maanantaina. En kuitenkaan ole osannut ajatella sitä, mitä tunnen jälkikäteen. Päälimmäisenä on valtava ikävä ja kaipaus, mutta myös rauha. Se päivä mitä eniten pelkäsin, on nyt ohi. Olen surullinen siitä, että Pikku joutui kärsimään koko elämänsä ajan sairauksistaan. Kaikista kurjista kokemuksistaan huolimatta, Pikku jaksoi kuitenkin suhtautua elämään suurella ilolla ja innolla.
Olen kiitollinen Pikulle niin äärettömän monista asioista. Teimme ja koimme Pikun kanssa lukemattoman monia hienoja hetkiä. Niksillä on isot saappaat täytettävinään.
Olit yksi ja ainoa, ainutkertainen. Kiitos Pikku.
Kommentit