Kävisikö tuo otsikko iltapäivälehden kanteen? Otteita taas vain meidän elävästä elämästä....

Nyt on sitten virallinen kisaura korkattu omissa kotikisoissa. Olen erittäin iloinen, että sain aloittaa Niksin virallisen uran Pikun voittamalla lahjakortilla, johon sain pyytämällä viime syksynä vuoden lisäaikaa. Tänään kisavideota purkaessani purin vihdoin myös sen kisan, jolla tänäinen kisa kuitattiin. Pikun viimeinen nollavoitto tapahtui omissa kisoissa joulukuussa 2009 ja nauha jäi jostakin syystä unohduksiin (ehkä siksi, että kyseinen rata ei tullut kuvatuksi kokonaan).

Koska Niksi oli jo mitattu aiemmin, olin ajatellut saapua kisapaikalle tuntia ennen arvioitua rataantutustumisaikaa ja tähän suurinpiirtein ehdittiinkin. ATT:n kisoissa pysytään yleensä hyvin aikataulussa ja uskoin vanhan tiedon perusteella, että korkeintaan kymmenisen minuuttia aikataulut heittäisivät. Niinpä olikin aikamoinen yllätys huomata, että aikataulusta oltiinkin edellä puoli tuntia. Niksi olisi ehdottomasti kaivannut pidemmän totuttautumisen hallin väkimäärään, mutta ei auttanut kuin lähteä lämmittelylenkille. Takaisin tulimme juuri, kun edellinen luokka oli lopettamassa. Johan oli tullut mukaamme kuvaajaksi ja koska Niksi selvästi hinkui isännän perään, pyysin Johania pysymään meistä kaukana.

Rataantutustumisessa en ollutkaan sitten kuin vain noin puolet ajasta, koska tiesin lähteväni kolmantena. Oli kiire hakea Niksi ja ehtiä edes hieman virittäytyä kisatunnelmaan ennen omaa suoritusta. Juuri ennen omaa suoritusta huomasin vielä kengännauhankin auenneen.... oikein kunnon sähläri! Oli kyllä oikein oppikirjaesimerkki siitä, miten kisaan ei kannata valmistautua!

Itse rata sitten.... No nauratti jo silloin ja naurattaa edelleen. Tosin jos sama ilmiö (tummapukuis-syndrooma) vielä monesti jatkuu, niin sitten kyllä hymy hyytyy. Niksi lähti vauhdikkaasti matkaan, mutta kolmannella esteellä se äkkäsi jotain epäilyttävää. Mustahousuinen ratatyöntekijä istui hievahtamatta paikallaan, mutta silti Niksi katsoi asiakseen sanoa tyypille kovan sanan ja käydä vähän haistamassa mokomaa istuskelijaa. Matka jatkui, mutta jo pari estettä myöhemmin hoksattiin keskellä rataa seisoksinut tumma isokokoinen hahmo; tuomari! Sitä pällisteltiin pieni hetki ja matka jatkui. Putken ja kahden hypyn kautta tultiinkin sitten kepeille. Tuomari seisoi paikallaan melko lähellä keppien aloitusta. Näin jo ennen keppejä Niksin ilmeestä, mitä sillä oli mielessä. Tuomarille haukahtamisesta huolimatta Niksi meni kepeille oikein sisään, mutta koska myös kepeillä tuomarille piti yrittää vähän haukkua, meni rytmi sekaisin. Olin ottamassa keppejä uudestan, kun Niksi jo pujotteli niitä takaisinpäin ja saimme hylyn. Menin itse tuomarin ja keppien väliin (olisi pitänyt jo heti alussa tajuta tehdä tämä) ja jo kepitkin taas sujuivat. Koska olin rataantutustumisessa suunnitellut olevani keppien toisella puolella, meni keppien jälkeiset esteet aivan näppituntumalla. Ihan mielettömän hienosti Niksi irtosi hypyille, vaikka ohjaus oli mitä oli. Loppuradalla unohdin ohjata koiraa sen tullessa viimeisestä putkesta, joten yhdeltä hypyltä tultiin vielä ohi. Vaikka tässä ensimmäisessä virallisessa startissa ei juuri jälkipolville ole kerrottavaa, olen aivan älyttömän iloinen siitä vauhdista, jolla rata mentiin. Rata ei ollut helppo ja siitä kertoo sekin, että vain yksi sai nollan. Vauhti ei pysähdyksiä lukuunottamatta hyytynyt ja kovaa tultiin loppuun asti. Nyt vaan pohditaan sitä, missä seuraavan kerran haukumme tuomarin... No, toivottavasti niin ei enää käy, mutta monen monta muutakin asiaa tässä on vielä opittavaa kummallakin!