Viikko on jo vierähtänyt ATT:n kisoista. Taas kerran lähtönumero oli ensimmäisten joukossa eli huono arpaonni iski jälleen. Olin ilmoittautunut kahteen kisaan, mutta päästiinkin osallistumaan vaan yhteen. Niksi meni ja nappasi viimeisen tarvittavan nollan ja seuraavissa kisoissa kisaammikin sitten kakkosissa.

Viimeinen ykkösluokan nolla

Jos olisin jaksanut jäädä odottamaan usemmaksi tunniksi, oltaisiin päästy korkkaamaan kakkoset jo samana päivänä. Päätin kuitenkin, että oli järkevämpää olla menemättä. En ollut tekemäämme nollarataan kovinkaan tyytyväinen. Tai no, muuten kai, mutta se keinu! Hidas kuin mikä ja syykin on ainakin osittain selvä. Edellisenä viikonloppuna kävi ikävä sattumus yksin harjoitellessamme. Viereiseltä kentältä karkasi haukkuva koira (bc) juuri kun Niksi oli nousemassa keinulle. Pelästyin siinä itsekin selän takaa tullutta koiraa, vaikka koira ei aivan kiinni tullutkaan. Vahinkohan se oli ja sellaista sattuu itse kullekin, mutta kyllä harmitti. Yritin tapahtuman jälkeen jatkaa normaalisti, mutta Niksi hädin tuskin suostui menemään edes putkeen keinusta puhumattakaan. Pari päivää ennen kisoja kävin hallilla jälleen ja tyhjässä hallissa keinu kyllä sujui, joskin aiempaa epävarmemmin. Kisoissa keinu oli sitten mitä oli, täytyy kai olla tyytyväinen, että Niksi ylipäätään suostui sen menemään. Kaksi kertaa kisojen jälkeen olen nyt keinua käynyt tekemässä ja tuntuu, että jänskätykset on onneksi jo unohdettu. On se silti vaan pienestä kiinni.

Elinan mölliratakurssilla ollaan päästy käymään jo kolmena viikkona. Välillä en tiedä pitäisikö sitä itkeä vai nauraa, kun oma ohjaus on niin surkeaa :D Olematon koordinaatio- ja kehonhahmotuskykyni tulee esille erityisesti silloin, kun jotain pitäisi osata tehdä eri tavalla kuin ennen. Moni tajuaa asiat kertanäyttämällä, mutta meikäläisen täytyy nukkua yön tai useamman yli, ennen kuin edes kaukaisesti ymmärrän mistä on kyse. No joo, kyllä niitä onnistumisenkin elämyksiä tulee, mutta harvemmin. Ei ainakaan pääse luulemaan liikoja omista taidoistaan, hah!