Käytiin Millin kanssa taas tänään lähimetsässä mustikkajahdissa. Riemu oli suuri, kun löydettiin muutakin jahdattavaa. Sateet ovat paitsi kasvattaneet mustikat isoksi, niin myös herättänyt sammalikon uumenista kanttarellit :) Milli on itseoppinut sienikoira. Jos se haistaa kelta- tai suppilovahveron, tulee kiire väliin. Sinne pohjattomaan kitaan nimittäin katoaisivat nämä kaikki herkut ihan sellaisenaan. Kanttarellit onneksi loistava kauaksi keltaisena, joten usein ihmiskäsi ehtii ennen sienikoiran kitaa. Suppilovahveroiden kanssa on toisin, mutta monet hyvät sieniryppäät on Millin kuono ilmaissut. Olen yrittänyt juustolla palkata aina kun Milli on vahveroita löytänyt. Sen mielestä diili vain on sellainen, että ensin syödään juustot ja sitten sienet...

Sienikoira poseeraa. Käskynä oli "Ei ota!"

Jotain ihan muutakin sieltä metsästä bongattiin. Koska kuvakokoelmissani ei vielä ollut mäntykukkaa, piti se tietysti ikuistaa. Kuten monesti aiemmin, Millin mielestä hän itse on ainoa sopiva kuvauskohde. Ei ollut ensimmäinen kerta kun kasvikuvaksi aiotusta otoksesta löytyy yksi kappale ylimääräisiä kuonoja.

Milli haisteli mäntykukkia ja totesi ne syömäkelvottomiksi, vaikka jostain kumman syystä kangasmaitikat tuntuvat kyllä Millille maistuvan. Mistään en löytänyt mainintaa, että nuo maitikat olisivat myrkyllisiä, joten kai pitää vain antaa lehmän laiduntaa. Luin nimittäin, että lehmille maitikat maistuvat :D

Ei ole Pikun tassu vieläkään kunnossa. Ulos ollaan edelleen laitettu töppönen ja kohtaa on puhdistettu ja rasvattu. Ei se tassua ihmeemmin ole edes pyrkinyt nuolemaan, mutta silti tilanne ei ole juurikaan parempi kuin pari päivää sitten. Jos oikein kuvittelee, on turvotus ehkä hieman laskenut. No, ei auta kun jatkaa hoitotoimenpiteitä. Pikkis vaan on niin surkeana joka kerta kun lähden Millin kanssa pidemmälle lenkille ja sen pitää jäädä kotiin. Ei ole elämä reilua!