Jospa kerrankin saisi aikaan päivityksen, joka oikeasti on ajankohtainen eikä viikon vanha?
Kävimme Niksin kanssa tänään HSKH:n kisoissa Purina-areenalla. Tuloksen puolesta ei jälkipolville jää kerrottavaa, mutta kaiken muun osalta reissu oli oikein onnistunut. Monta uutta asiaa tuli eteen ja lähes kaikista niistä suoriuduttiin kunnialla. Viimekertaisesta viisastuneena olin tällä kertaa paikalla jo reilua tuntia ennen arvioitua rataantutustumista. Ehdittiin hyvin tehdä lämmittelyt ja samalla totuttautua uuteen halliin. Purina-areena oli vielä pienempi mitä muistinkaan, tilaa yleisölle radan reunalla ei isoa kaistaletta ollut. Lähtöalue oli ulko-oven vieressä ja hypyn siivekkein rajattu "lähtökarsina" oli aika rauhaton. Erittäin hyvää harjotusta.
Täytyy kyllä todeta, että onpa nykypäivänä ykkösten radat vaikeita! Toista se oli silloin kymmenen vuotta sitten Millin kanssa aloiteltiin... nyt oikeasti pitäisi jo osata vaikka mitä. Meidän hyppyrataa edeltävällä agilityradalla näytti olevan jälleen kaikki kontaktit, se lienee nykypäivän trendi. Pidin Seppo Savikon ykkösten hyppyradasta ja harmittamaan jäi se, etten päässyt kaikilta osin ohjaamaan niin kuin olin suunnitellut. Meille yksi haasteellisimmista kohdista oli lähtö ja sen tiesin jo ennalta. Arvasin, että Niksin olisi todella vaikea istua lähdössä selkä katsojiin päin, kun itse poistun kauemmaksi ja katsojat ovat vain reilun metrin päässä muovinauhan toisella puolella. Niksi ei olisi millään halunnut istua ja se vilkuili taakseen, mutta kun sen istumaan lopulta sain, Niksi istui paikallaan kuin tatti. Tyhmää ehkä, mutta olin ajatellut ennen rengasta meneväni seinän puolelle vain siksi, että jäisin ratatyöntekijöiden ja Niksin väliin. Niksi hyppäsi ohi renkaan, käveli renkaan takaisin päin (--> hyl), hyppäsi jälleen ohi ja koko ajan se sivusilmällä mulkoili vieressä seissyttä ratatyöntekijää päästämättä kuitenkaan ääntäkään. Renkaan sain sujumaan vaihtamalla puolta, keppien sisäänmenon ohjauksesta myöhästyin täydellisesti ja seuraavat kaksi hyppyä mentiin aivan mutulla, ei kovinkaan sujuvasti. Pituudelle en ohjannut lainkaan ja sekin mentiin vielä ohi. Näitä lipsahduksia lukuunottamatta olen rataan kyllä todella tyytyväinen, Niksillä oli vauhtikin kohdillaan. Niksin lipsahdukset renkaalla johtuvat kokemattomuudesta ja omani huolimattomuudesta. Toisaalta, jos yhtään voi puolustella hylly-tulosta niin kerrottakoon, ettei yksikään mini- ja vain yksi medikoira sai radalta nollan.
Ai niin ja se rata. Luulin jo, että jäisin ilman kuvattua rataa, koska paikalla ei ensin tuttuja näkynyt. Yhden tutun naaman kuitenkin lopulta bongasin ja hän ystävällisesti taltioi suorituksemme. Isot kiitokset Saukon Marille! Huomasin rataa kamerasta purkaessani, että samaan aikaan yrittäessäni saada Niksiä lähdössä istumaan, nauhan toiselle puolelle ilmestyi aivan järjettömän pieni ja soma otus... pieni häntäkin vispaa niin! Juu ja ei ole kyllä pentukuumetta. Kun nyt saisi edes tuon yhden joskus (henkisesti) aikuiseksi.
Kommentit