Olisi tehnyt mieli heti sunnuntaina kirjoittaa kisaraportti, mutta enpä vaan kerinnyt. Olin niin iloinen ja ennenkaikkea yllättynyt, miten hyvät radat me Pikun kanssa saatiin tehtyä. Kasaan saatiin tuplanolla ekoista mahdollisista kisoista. Uusien nollien keruukaudellahan me ei olla vielä tänä vuonna kisattu. Ehkäpä se ensi kesän arvokisoihin pääsy ei aivan täysin mahdotonta ole...? No asioiden edelle ei kannata mennä!

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Ennen ensimmäistä rataa mua jännitti ihan hirveästi. Sitä se kisaamattomuus ja vähäinen harjoittelu teettää. En sitten uskaltanut kuitenkaan kun vain vilauttaa Pikulle palloa, koska en kaivannut itselleni enää yhtään lisähermoilun aihetta. Juuri ennen meidän vuoroa edellisen koirakon lähtiessä, meinasi käydä vielä huonostikin. Otin Pikulta takin pois ja kävelin kohti radan reunalle kannettua maksien pöytää aikomuksenani jättää takki suorituksemme ajaksi siihen. Pikku kai tulkitsi aikomukseni väärin ja se urpo hyppäsi –tai yritti hypätä- pöydälle. Pöydän reunalla oli kuitenkin myös mittapyörä, joka esti Pikun hypyn onnistumisen ja Pikkis mätkähti maahan. Pikku ei laskenut toista takajalkaa aluksi alas ollenkaan ja päässä ehti jo käydä ajatus, että nyt taisi sattua. Ehdin kuitenkin talutella Pikkua parikymmentä sekuntia ennen radalle menoa ja todeta, että kyseessä olikin onneksi vain pieni kolaus. Tunnustelin jalan radan ja vielä kisan jälkeen, enkä onneksi löytänyt mitään aristavaa kohtaa. Tästä lähtien kierrämme maksipöydät kaukaa.

 

Vanha videokamera tietysti temppuili, joten itse rata ei tullut nauhalle. Mulle jäi kuitenkin sellainen tunne, että ohjasin epävarmasti ja hissutellen vaikka itse rata oli todella helppo. Olinkin melkoisen yllättynyt, että meidän sijoitus oli peräti kolmas.

 

Toinen rata oli hyppyrata, joka ensialkuun vaikutti vaativalta putkiansoineen. Rataan tutustuessani päätin vasta kolmannella kiertokerralla ottaa viimeisen putken lähestymisen varman päälle valssilla. Taas melkoista mammarointia siis, varsinkin kun jo etukäteen sanoin tekeväni radalla jälleen kerran jo tavaksi muodostuneen tyhmän valssini. Kuten videonpätkästä voi nähdä, tökkään valssini aivan Pikun eteen ja otan siltä vauhdin pois. Myös ennen toiseksi viimeistä putkea tehty valssi vei aikaa, mutta en vain tiennyt miten muuten olisin selvinnyt putken jälkeisestä tilanteesta. Ei kai mitään uutta ole voinut oppia jos ei ole harjoitellutkaan?

 

 

 

 Johan kuvasi tuon toisen radan. Tämän radan kuvaus oli varmistettu peräti kahden kameran (digi- ja video-) voimin ja tällä kertaa molemmat otokset onnistuivat. Kyseinen kuvaaja siis kuvasi kahdella kameralla samanaikaisesti (=selitys aavistuksen vaappuvalle kuvalle).

 

Tuolla ja myös ekalla radalla olin tyytyväinen siihen, että jos me jotain viime aikoina ollaan itsekseen käyty harjoittelemassa niin takaa-hyppyjä. Niitä tarviittiin molemmissa radoissa ja ne me myös hallittiin. Kaikista hidasteluista huolimatta saatiin me nollavoitto tuolta radalta. Ei kai voi olla kuin tyytyväinen päivän saldoon? Kisat saattoivatkin sitten olla vuoden viimeiset. Ensi keväänä olisi urakkana saada kasaan puuttuvat viisi nollaa (eli näköjään elättelen siis kuitenkin toiveita arvokisoihin pääsystä...). Täytyy kai opetella kevääseen mennessä vähän hermojen hallintaa, koska tilanne on kenties se, että meidän pitäisi saada nolla lähes joka kisasta johon me osallistutaan. Vähän mua kiusaa jälleen sekin ajatus, että me (tai minä) ei pystytä ikinä kehittymään ja oppimaan uutta tällä harjoittelutahdilla.

 

Harjoittelun määrä tulee tuskin kasvamaan, koska jo ensimmäisen radan jälkeen Pikku oli autossa ollessaan hieronut toista silmäkulmaansa. Kisojen kälkeen pesin silmät ja koko naaman huolellisesti jäähdytetyllä keitetyllä vedellä ja ärsytys kyllä hieman väheni. Tällä hetkellä silmäkulma on jälleen kerran karvaton, mutta ei onneksi turvonnut. Toivottavasti pärjättäisiin ensi torstaihin ja Saijonmaa-Koulumiehen tapaamiseen asti.

 

Hyvin mennyttä sunnuntaita himmensi vähän myös Katin lauantainen soitto liittyen siihen, että Mando oli saanut taas kohtauksen. Tällä kertaa kohtaus ei ollut antanut itsestään mitään ennakkovaroitusta vaan se oli alkanut aivan kesken leikin. Kohtaus oli ollut paljon pidempi kuin aiemmin ja poika oli ollut kuulemma kovin väsynyt kohtauksen jälkeen. Kyllä  käy Mandoa sääliksi :( Ensi viikolla meidän olisi tyttöjen kanssa tarkoitus mennä Mandoa, Katia ja Tomppaa tervehtimään Siuntioon samalla reissulla kun ajellaan Mevetiin. Tosi kiva on kyllä nähdä pitkästä aikaa!

 

Muu mennyt viikko meni hyvin kolmen koiran kanssa. Ainoastaan aikaisempina aamuina ( maanantai ja tiistai) tuplalenkkien kanssa meinasi tulla kiire; ensin omat ja sitten lenkki Pipsan kanssa. Pipsa vaikutti kyllä iloiselta isäntäväen taas saapuessa kotiin ja normaalin elämän jälleen koittaessa. Nyt on edessä viikon syysloma (jee!), josta ensimmäisen päivän-pari vietän mökillä. Koirat jätän kuitenkin kotiin, joten luultavasti tiedossa on vierotusoireita. Miten edes pystyn nukkumaan, jos kukaan ei lämmitä jalkoja?