Olen kuulemma lapsena kutsunut käkeä kukkuupöllöksi. Nykyään sillä nimellä kutsutaan meillä erästä pöllöä koiralasta... Mitenköhän pöllölle saisi kerrottua, ettei omalle peilikuvalle tarvitse murista? Hahmo kun kuitenkin uhittelee samalla mitalla takaisin, mutta vain ilman ääntä. Muitakin hämmästyttäviä ja kummastuttavia asioita tulee edelleen koiralapselle vastaan. Yksi niistä oli tiistaina taivaalta tippunut, valkoinen, kylmä juttu, joka myöhemmässä tarkastelussa kuitenkin osoittatui syötävän ja kaiveltavan mielenkiintoiseksi ainekseksi. Niksi ja ensilumi kohtasivat ensi kertaa toisensa iltahämärässä takapihalla. Selvä pettymys oli se, ettei uutta tuttavuutta saanutkaan tuoda sisään.

Joitakin viikkoja sitten tilasin netistä uuden koiranpetin kahden vanhan rikkikaivetun tilalle. Peti otettiin heti käyttöön. Ilmeisesti petin pehmeän karvainen sisus sai arvokkaan leidinkin niin lapselliseksi, että riiviöipanankin kanssa alennuttiin leikkisille. Ihan periaatteesta Millin piti kuitenkin riiviölle öristä, ettei se vaan olisi luullut itsestään liikoja. Sen verran harvinainen näky tuo on tähän asti ollut, että pakkohan tilanne oli tallettaa. Miksiköhän kameran linssi ei useinkaan pysy puhtaana...? 

Ihmepantun kuulumisista täytyy kirjata se, että pentuagikurssi on aloitettu Elina Jänesniemen johdolla. Olin tyytyväinen jo Janitan pentujen sosiaalistamiskurssiin, mutta tämä pentukurssi on aivan omaa luokkaansa. Ei todellakaan tunnu siltä, että lajia olisi harrastanut 10 vuotta! Vaikka aivan alkeita opetellaan ilman mitään varsinasta hyppimistä ja koiran rasittamista, olen joutunut jo monen uuden asian eteen. Tuntuu, että olen jo näistä kahdesta ensimmäisestä kerrasta saanut enemmän kuin ajattelin koko kurssista saavani. Pelkään vain Niksin juoksun alkavan nyt kesken kurssin, voi kunpa se panttaisi sitä vielä reilun kuukauden. Niksin mielestä kaikki tekeminen on etenkin aina alussa niin mukavaa, että alaleuka ihan väpättää. Tuon väpätyksen taajuudesta voikin sitten aina päätellä, onko vireystila oikea :D

Mandon kuulumisista sen verran, että viikkoa ennen syntymäpäivää poika sai jälleen kohtauksen. Johan ihmetteli, kun Mando alkoi yhtäkkiä nojailemaan jalkaa vasten ja kun jalkaa siirsi, koira ei pysynytkään pystyssä. Kohtaus oli aiempiin verrattuna keskitasoa, mutta muutama asia sai mietteliääksi. Edellisestä kohtauksesta oli ehtinyt kulua vain kolme viikkoa eli väli on ilmeisesti lyhyin mitä on koskaan ollut. Toinen ajatuksia herättänyt asia oli se, ettei Mando toipunut kohtauksesta aivan samoin kuin aiemmin. Hoipertelua ja hieman sekavaa olotilaa jatkui vielä kun menin sen kanssa ulos.